Kaikki on tässä. Lähellä kaikki rakkaat.
Lapset, mies, talo, koira ja vähän jotain muuta yhdentekevää rompetta. Miksi se ei riitä? Miksi ei riitä nykyhetki? Miksi on niin vaikea pysähtyä tähän hetkeen? Miksi on niin vaikea vastaanottaa onnea halauksien, raivareiden, hymyjen ja kuravaatteiden muodossa? Miksi?
Tuntuu, että elämä on jossain muualla. Tuntuu siltä, että ruoho on todellakin vihreämpää aidan toisella puolella. Miksi?
En minä halua tätä. En siis halua tätä tunnetta, joka saa minut ihmettelemään ja odottamaan jotain muuta. En vain tiedä mitä odotan. Kyseessä ei taida olla perinteinen "sitten kun" -tauti. Minulla ei ole mitään ajatusta siitä milloin tai millä tavoin sen jonkun muun pitäisi alkaa.
Haluan nauttia tästä hetkestä. Haluan iloita lapsista. Haluan olla hyväntuulinen, pullantuoksuinen, kaunis, huoliteltu, leikkisä, siisti, jaksava, urheilullinen, kekseliäs hyvä äiti.
Miten sitä rimaa omalla kohdalla voi pudottaa alaspäin?
sunnuntaina, marraskuuta 02, 2008
tiistaina, lokakuuta 14, 2008
Valoa ja synkkyyttä
Meitä on vihdoin neljä!!!
Kuinka voikaan samaan aikaan elämään mahtua paljon iloa ja onnea sekä samalla alakuloisuutta ja väsymystä jopa riittämättömyyttä. Jonkin verran on puhuttu myös adoptiovanhempien jaksamisesta ja masennuksesta heti adoption jälkeen. Meillä on ainakin kaiken onnellisuuden keskellä vieraillut myös väsymys ja synkkyys. Millään ei viitsisi nousta ylös ja lähteä puistoon lasten kanssa. Edessä oleva päivä näyttää kasalta suuria kiviä joita pitää vetää reessä asfaltilla. Ilo on kaikonnut. Kun vihdoin me neljä olemme koossa eikä enää tarvitse jännittää ja odottaa, niin silloin on väsymisen hetki. Onneksi jo muutaman päivän ajan mieli on ollut kevyempi. Tuntuu huikaisevan ihanalta huomata, että iloitsen tästä päivästä, iloitsen kotiäitiydestä, enkä nipotakaan joka asiasta niin kuin väsyneenä tulee liian helposti tehtyä.
Ihanaa kun illat ovat jo hämäriä tai siis pimeitä. Täällä ainakin fiilistellään kynttilöillä ja mennään kohti valoa ja iloa!
Kuinka voikaan samaan aikaan elämään mahtua paljon iloa ja onnea sekä samalla alakuloisuutta ja väsymystä jopa riittämättömyyttä. Jonkin verran on puhuttu myös adoptiovanhempien jaksamisesta ja masennuksesta heti adoption jälkeen. Meillä on ainakin kaiken onnellisuuden keskellä vieraillut myös väsymys ja synkkyys. Millään ei viitsisi nousta ylös ja lähteä puistoon lasten kanssa. Edessä oleva päivä näyttää kasalta suuria kiviä joita pitää vetää reessä asfaltilla. Ilo on kaikonnut. Kun vihdoin me neljä olemme koossa eikä enää tarvitse jännittää ja odottaa, niin silloin on väsymisen hetki. Onneksi jo muutaman päivän ajan mieli on ollut kevyempi. Tuntuu huikaisevan ihanalta huomata, että iloitsen tästä päivästä, iloitsen kotiäitiydestä, enkä nipotakaan joka asiasta niin kuin väsyneenä tulee liian helposti tehtyä.
Ihanaa kun illat ovat jo hämäriä tai siis pimeitä. Täällä ainakin fiilistellään kynttilöillä ja mennään kohti valoa ja iloa!
perjantaina, toukokuuta 16, 2008
Odotusta
Odottaa, odottaa ja vielä vain odottaa
Siinä se oli lyhykäisyydessään, millaista on odottaa omaksi lapsia maailmalta.
Siinä se oli lyhykäisyydessään, millaista on odottaa omaksi lapsia maailmalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)