kahviriita

Yleisesti tunnustettu tosiasia taitaa olla se, että naisilla ja miehillä on erilainen logiikka. Meillä nämä kaksi logiikkaa törmäsivät taannoin melko kuuluvasti.

Jäin kotiin siivoamaan, kun mies ja lapsi lähtivät leikkipuistoon pois häiritsemästä :-) Huhkiessani minun teki mieli kahvia ja niinpä sitten aloin sitä keittämään. Halusin tällä kertaa täyttää myös hyvän vaimon kriteerit ja päätin säästää kahvista hiukan miehellenikin. Puistosta ei tietenkään palata aivan pian ja siksi sammutin kahvinkeittimen välillä, ettei kahvi olisi palannut pahan makuiseksi. Näin rakkaiden palaavan puistosta ja napsautin keittimen taas päälle, jotta kahvi lämpiäisi vielä hiukan (kätevää ja erittäin ajattelevaista). Hyvän vaimon tehtäviin kuuluu ojentaa höyryävä muki miehelle heti sisään tultaessa ja niinhän minä tein. Tästä alkoi sekava mielipiteiden jakelusarja, jota ei voi selittää muulla kuin kahdella erilaisella logiikalla:
Minä: Olenpas ajattelavainen vaimo ja minustakin olisi välillä mukava saada kahvia kun tulen puistosta.
Mieheni: Näin vähän ja näin jäähtynyttä kahvia. Parempi kuin en olisi edes tiennyt, että keitit kahvia.
Minä: Kuinka voit ajatella noin vaikka minä ajattelin vain sinun parastasi. Joo ehkä termospullon käyttö olisi seuraavalla kerralla hyvä juttu, mutta kun kaikki kätevät niksit eivät tule silloin mieleen kun niitä tarvitaan. Ei pointti ole se, että kahvi oli kylmää ja sitä vähän, vaan se että ajattelin sinua enkä juonut kaikkea yksin.
Mieheni: Kyllä minua silti harmitta tämä kahvin lämpötila ja määrä. Oikein ihanaa kun ajattelit minua, mutta jos ensi kerralla ajattelisit sen termospullon kanssa. Tai ajattelisit vain itseäsi ja nauttisit kahvista ilman syyllisyyttä ja sitten keitettäisiin uudet kahvit reippaille puistossa kävijöille.

Avioliitto on jännittävä seikkailu. Kuinka monessa muussa suhteessa riidellään mitättömistä hiekanmuruista kengässä, silloin kun omaa oloa ahdistaa antilooppilauma olohuoneessa.

Syksy on tullut

Syksy on virallisesti alkanut.
Mulla on ollut sukat jalassa jo kolmena päivänä peräkkäin. Siitä sen tietää :-) Banaanikärpäset ovat vallanneet keittiöni. Etikka ja sokeri eivät auta. Yksi varma syksyn merkki lisää. Ihanaa kun ulkona on niin raikasta. Näinhän ei saa sanoa, mutta kuitenkin: JEE syksy alkaa, mä olen niin kyllästynyt ainaiseen helteeseen. Sateessa on ihanaa kävellä. Mä saan laittaa uudet kävelykengät jalkaan ja farkkuhameen päälle. Varokaa täältä tulee oikea muotihirmu. Harrastusten alkaminen on myös virallinen syksyn alkamisenajankohta. Meidän perheellä ei pitänyt olla paljoa harrastuksia, eikä olekaan ;-) Yhteensä vain seitsemän! Ihanaa, että päästään välillä kodin ulkopuolelle tuulettumaan.

Mitä minä en ole

Mikä saa ihmisen tilaamaan käsityölehden vuosikerran vaikka ompelu, virkkaaminen, kutominen ja muu asiaan liittyvä tuntuu ällöttävältä?!? Minulla on vielä olohuoneen, keittiön ja makuuhuoneen verhot ompelematta muuton jälkeen. Siis monta metriä suoraa saumaa tiedossa ja niska aivan varmasti jumissa sekä päätä jomottaa. Ja se käsityölehden vuosikerta. Enää en ole tilaaja, mutta olen säilyttänyt nuo käsityölehdet (nyt siis jo ikivanhat) kahdessa muutossa. Ne ikään kuin kuuluvat kalustoon vaikka en niitä tarvitse ja ne muistuttavat minua siitä mitä en fyysisesti niskavikaisena voi paljoa tehdä ja mitä en oikeastaan edes halua tehdä.

Miksi ihmisen täytyy harrastaa kaikkea sellaista mitä ei halua ja mihinkä ei tosiaan ilman kipua kykene? Miksi itse ommellut vatteet ovat hienempia kuin kapasta ostetut? Tai jos rehellisiä ollaan, niin itse ommellut vaatteet todistaisivat maailmalle kuinka ahkera pikkuvaimo se tässä mennä jolkottaa lapsen kanssa hiekkalaatikolle itsetehdyssä unelmamekossa ja itse neulotussa villapaidassa. Tiedoksi vain, minä vihaan ompelua, sen yksinäisyyttä ja tylsyyttä, mutta rakastan sitä tunnetta kun ihmiset ihalevat aikaansaannoksia ja pitävät minua ahkerana ja lahjakkaana ihmisenä. Miksi pianon soitto tai korttien askartelu ei tuota minulle samanlaista tunnetta kuin itse tehdyt vaatteet (joita olen todellisuudessa tehnyt 2 kappaletta)? Niitä minä osaan tehdä ja niistä minä tykkään. Yhdenkään onnittelukortin tekoon ei ole vuodatettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Korttien tekeminen on hauskaa ja rentouttavaa, ei sillä siis voi ylpeillä mikä on hauskaa ja minkä jo osaa. Tarvitaan kunnon itsensä kieltämistä ja kärsimystä, jotta lopputuloksesta voi nauttia ja sen ompelu minulle tekee.

Kohta on aika heittää käsityölehdet pois ja tilata joku muu vuosikerta, vaikka joku auton korjaukseen liittyvä, yök!