Vielä viisi minuuttia sitten tuskailin, että mitä sitä seuraavaksi kirjoittaisi vai kirjoittaisiko ollenkaan. Mutta nyt tiedän. Mies on nukuttamassa lastamme ja minulla on päivän ensimmäinen oma hetki. (Niille tiedoksi, jotka ihmettelevät kellon aikaa: Blogini on ihan muussa kuin Suomen ajassa. Kello on nyt 20:30)
Mies on siis nukuttamassa lastamme tai toisin sanoen lukee kirjaa lastenhuoneen oven vieressä, sillä lapsellamme on tällä hetkellä jonkin sortin yksin jäämis kammo. Lapsemme vain pyörii ja hyörii sängyssään. Minä käyn jo miehelle sanomassa, että kyllä lasta pitää välillä myös tiukasti komentaa rauhoittumaan. Samalla hetkellä sängystä nousee pystytukka, jalat ja kädet. Lapsi on pyörinyt itsensä toisin päin eli jalat ovat tyynyn puolella. Seuraavaksi alkaa haasteellisin osuus. Meitä molempia, siis miestäni ja minua, alkaa naurattaa aivan hillittömästi. Mieheni säntää olohuoneeseen hekottamaan ja samaan aikaan minun pitäisi käydä rauhassa peittelemässä lapsi uudelleen. Nauran lapsen sängyn vieressä ja puren huultani samaan aikaan. Lopputulos on melko hyvä. Saan lapsen peiteltyä ja suukotettua. Hän ei tunnu välittävän naurupyrähdyksistäni. Nyt vain odotellaan, jospa kullannuppumme viimein nukahtaisi ja minä pääsisin jatkamaan tiskaamista. Elämän haasteeliset ja samalla suloiset hetket yllättävät ja se on ihanaa!!!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti