Joka hetki uudet haasteet

Vielä viisi minuuttia sitten tuskailin, että mitä sitä seuraavaksi kirjoittaisi vai kirjoittaisiko ollenkaan. Mutta nyt tiedän. Mies on nukuttamassa lastamme ja minulla on päivän ensimmäinen oma hetki. (Niille tiedoksi, jotka ihmettelevät kellon aikaa: Blogini on ihan muussa kuin Suomen ajassa. Kello on nyt 20:30)

Mies on siis nukuttamassa lastamme tai toisin sanoen lukee kirjaa lastenhuoneen oven vieressä, sillä lapsellamme on tällä hetkellä jonkin sortin yksin jäämis kammo. Lapsemme vain pyörii ja hyörii sängyssään. Minä käyn jo miehelle sanomassa, että kyllä lasta pitää välillä myös tiukasti komentaa rauhoittumaan. Samalla hetkellä sängystä nousee pystytukka, jalat ja kädet. Lapsi on pyörinyt itsensä toisin päin eli jalat ovat tyynyn puolella. Seuraavaksi alkaa haasteellisin osuus. Meitä molempia, siis miestäni ja minua, alkaa naurattaa aivan hillittömästi. Mieheni säntää olohuoneeseen hekottamaan ja samaan aikaan minun pitäisi käydä rauhassa peittelemässä lapsi uudelleen. Nauran lapsen sängyn vieressä ja puren huultani samaan aikaan. Lopputulos on melko hyvä. Saan lapsen peiteltyä ja suukotettua. Hän ei tunnu välittävän naurupyrähdyksistäni. Nyt vain odotellaan, jospa kullannuppumme viimein nukahtaisi ja minä pääsisin jatkamaan tiskaamista. Elämän haasteeliset ja samalla suloiset hetket yllättävät ja se on ihanaa!!!

Ratkaisematon yhtälö

Vuodessa on 52 viikonloppua. Siis näin äkkiseltään ajateltuna aika monta. mutta mutta... Minulla on ongelma. Viikonloput eivät meinaa riittää kyläilyihin, joita vuoden aikana täytyy suorittaa, ennen kuin koko homma alkaa taas alusta. Tässäpä siis ongelmani numerollisesti esitettynä:
10 omat vanhemmat
10 miehen vanhemmat
4 mummi
4 miehen mummi
6 ystäväpariskunta
5 kummilapsi perheineen
2 lapsen kummi
4 kummilapsi
1 kummilapsi
2 täti
5 sekalaisia ystäviä ja tuttavia
1 mies työmatkalla
= 54 viikonloppua tai vaikka hieman yhdisteltynä 45 viikonloppua. Apua!

Kyläilyn suorittaminen ja ahdistus johtuvat ehkä vääristyneestä kiltteydestä. Kylään mennessä minä olen ihana ja seurallinen. Kun pois lähtiessä meille sanotaan, että "kiva kun tulisitte useammin kun niin harvoin käytte", minä nään jo punaista. Tiedän, että monesti ihmiset tarkoittavat hyvää ja ovat mielissään vierailustamme. Joskus toivoisin, että he näkisivät ajatukseni joita en saa sanottua kuten: Myös meille saa soittaa ja kysellä kuulumisia, meilläkin saa tulla käymään, minä en jaksa pitää maailmaa pystyssä ja huolehtia kaikesta, haluan vapaan viikonlopun... On hassua, että monesti jo ennen kylään menoa mietin, että kun saamme tämän kerran suoritettua, niin seuraava kerta odottaa taas oven takana. Kiirettä pitää.

Tiedän, että tässä ei ole mitään järkeä. Tämän viikon alussa sain mieheni loistavalle tuulelle, kun mietin juhannussuunnitelmien lomassa jo kauhulla joulua. Haluankin tässä sanoa ääneen sen, mitä en oikeasti uskalla tosi tilanteessa sanoa: Minä haluan viettää jouluaaton omassa kodissa. Tuntuupa se yksinkertaiselta noin kirjoitettuna. Tässä on puoli vuotta aikaa harjoitella lausetta ääneen. Epäilen kuitenkin omaa henkistä kasvuani ja taas vain inhoan joulua, paikasta toiseen juoksemista ja muiden toiveiden toteuttamista. Pitäisi varmaan osalistua jollekin kurssille, kunhan vaan tietäisi mille ja minne.

Ehkä asia onkin niin, että viikonloppuja on vuodessa aivan riittävästi. Ratkaisemattomaksi yhtälöksi ainakin vielä jää liika ja vääränlainen kiltteyteni. Tätä samaa taitaa potea moni muu, mutta monet ovat myös parantuneet. Kunhan joku kertoisi miten sanotaan kuuluvasti MINÄ HALUAN... MINUSTA TUNTUU...vaikeita suomenkielen sanoja.

Vastaan haasteeseen: tarinakyhäelmä

Haasteen antajana Nanne. Tarkoituksena siteerata haasteen antajaa ja kolmea muuta, ja saada kokoon tarina :-)

Ihana kesän tulo!
Ikivanha omenapuu kukkii ja näyttää aivan ihanalta. Tuijotan pihapuuta ja totean, että siihen saisi hyvin keinun.
Skoolataan, skoolataan.

Lauseet ovat peräisin blogeista salanimi&salanimi, Adoptiomatka ja Joutilas, joutilas