Minun olisi joka kerta, kun pihasta tulee puhetta, hyvä kirjoittaa itselleni silmien eteen isoilla kirjaimilla: OMA. Siis minun ihan ikiOMA. Siis saan ihan itse päättää mitä OMAssa pihassani kasvaa vai kasvaako mitään.
Tämä on ensimmäinen kevät ja kesä, kun minulla on OMA pieni piha. Jo kuukausi sitten kuljin ärsyyntyneenä ympäri taloa ja mietin miten en millään haluaisi perunamaata enkä porkkanamaata saatikka sitten tilaa avomaankurkulle tai ruohosipulille, jota en voi sietää. En voinut ymmärtää, enkä ymmärrä vieläkään, kuka minut pakottaa istuttamaan kaikkia noita hyödyllisiä kasveja, joita voi sitten syksyllä iloisin mielin maistella ja viedä tietenkin naapuriinkin maisteltavaksi. Kuitenkin pitkään tuntui siltä, että pakko on! Siis pakko kasvattaa, kuokkia, nyppiä ja ennen kaikkea pakko tuntea iloa omista aikaansaannoksista. Kiltti, miellyttävä ja aina sopuisa minäni ajatteli, että nyt pitää näyttää kaikille kuinka ahkera ja hyvä OMAn pihan omistaja tässä on. Kiusallinen ääni sisälläni vakuutti minut, että jos ensi syksynä ei syödä oman sadon tuotteita, niin ystävyyssuhteet menevät poikki ja äitikään ei soita enää ikinä. Mutta, mutta...
Hoettuani pitkän aikaa sanaa OMA ja tutkittuani sisäisiä tuntojani, tulin vapauttavaan lopputulokseen. OMAlla pihalla saa kasvaa sitä mitä MINÄ haluan, sillä sehän on minun OMA. Kohta on aika ihmetellä miten auringonkukkia kasvatetaan, sillä niitä minä kylvän OMAan pihaani. Ensi syksynä meillä on maljakossa auringonkukkia ja toivottavasti pöydän ympärillä istuvat hyvät ystävät syömässä kaupan kurkkua ja perunaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti