Yleisesti tunnustettu tosiasia taitaa olla se, että naisilla ja miehillä on erilainen logiikka. Meillä nämä kaksi logiikkaa törmäsivät taannoin melko kuuluvasti.
Jäin kotiin siivoamaan, kun mies ja lapsi lähtivät leikkipuistoon pois häiritsemästä :-) Huhkiessani minun teki mieli kahvia ja niinpä sitten aloin sitä keittämään. Halusin tällä kertaa täyttää myös hyvän vaimon kriteerit ja päätin säästää kahvista hiukan miehellenikin. Puistosta ei tietenkään palata aivan pian ja siksi sammutin kahvinkeittimen välillä, ettei kahvi olisi palannut pahan makuiseksi. Näin rakkaiden palaavan puistosta ja napsautin keittimen taas päälle, jotta kahvi lämpiäisi vielä hiukan (kätevää ja erittäin ajattelevaista). Hyvän vaimon tehtäviin kuuluu ojentaa höyryävä muki miehelle heti sisään tultaessa ja niinhän minä tein. Tästä alkoi sekava mielipiteiden jakelusarja, jota ei voi selittää muulla kuin kahdella erilaisella logiikalla:
Minä: Olenpas ajattelavainen vaimo ja minustakin olisi välillä mukava saada kahvia kun tulen puistosta.
Mieheni: Näin vähän ja näin jäähtynyttä kahvia. Parempi kuin en olisi edes tiennyt, että keitit kahvia.
Minä: Kuinka voit ajatella noin vaikka minä ajattelin vain sinun parastasi. Joo ehkä termospullon käyttö olisi seuraavalla kerralla hyvä juttu, mutta kun kaikki kätevät niksit eivät tule silloin mieleen kun niitä tarvitaan. Ei pointti ole se, että kahvi oli kylmää ja sitä vähän, vaan se että ajattelin sinua enkä juonut kaikkea yksin.
Mieheni: Kyllä minua silti harmitta tämä kahvin lämpötila ja määrä. Oikein ihanaa kun ajattelit minua, mutta jos ensi kerralla ajattelisit sen termospullon kanssa. Tai ajattelisit vain itseäsi ja nauttisit kahvista ilman syyllisyyttä ja sitten keitettäisiin uudet kahvit reippaille puistossa kävijöille.
Avioliitto on jännittävä seikkailu. Kuinka monessa muussa suhteessa riidellään mitättömistä hiekanmuruista kengässä, silloin kun omaa oloa ahdistaa antilooppilauma olohuoneessa.
torstaina, elokuuta 31, 2006
Syksy on tullut
Syksy on virallisesti alkanut.
Mulla on ollut sukat jalassa jo kolmena päivänä peräkkäin. Siitä sen tietää :-) Banaanikärpäset ovat vallanneet keittiöni. Etikka ja sokeri eivät auta. Yksi varma syksyn merkki lisää. Ihanaa kun ulkona on niin raikasta. Näinhän ei saa sanoa, mutta kuitenkin: JEE syksy alkaa, mä olen niin kyllästynyt ainaiseen helteeseen. Sateessa on ihanaa kävellä. Mä saan laittaa uudet kävelykengät jalkaan ja farkkuhameen päälle. Varokaa täältä tulee oikea muotihirmu. Harrastusten alkaminen on myös virallinen syksyn alkamisenajankohta. Meidän perheellä ei pitänyt olla paljoa harrastuksia, eikä olekaan ;-) Yhteensä vain seitsemän! Ihanaa, että päästään välillä kodin ulkopuolelle tuulettumaan.
Mulla on ollut sukat jalassa jo kolmena päivänä peräkkäin. Siitä sen tietää :-) Banaanikärpäset ovat vallanneet keittiöni. Etikka ja sokeri eivät auta. Yksi varma syksyn merkki lisää. Ihanaa kun ulkona on niin raikasta. Näinhän ei saa sanoa, mutta kuitenkin: JEE syksy alkaa, mä olen niin kyllästynyt ainaiseen helteeseen. Sateessa on ihanaa kävellä. Mä saan laittaa uudet kävelykengät jalkaan ja farkkuhameen päälle. Varokaa täältä tulee oikea muotihirmu. Harrastusten alkaminen on myös virallinen syksyn alkamisenajankohta. Meidän perheellä ei pitänyt olla paljoa harrastuksia, eikä olekaan ;-) Yhteensä vain seitsemän! Ihanaa, että päästään välillä kodin ulkopuolelle tuulettumaan.
sunnuntaina, elokuuta 06, 2006
Mitä minä en ole
Mikä saa ihmisen tilaamaan käsityölehden vuosikerran vaikka ompelu, virkkaaminen, kutominen ja muu asiaan liittyvä tuntuu ällöttävältä?!? Minulla on vielä olohuoneen, keittiön ja makuuhuoneen verhot ompelematta muuton jälkeen. Siis monta metriä suoraa saumaa tiedossa ja niska aivan varmasti jumissa sekä päätä jomottaa. Ja se käsityölehden vuosikerta. Enää en ole tilaaja, mutta olen säilyttänyt nuo käsityölehdet (nyt siis jo ikivanhat) kahdessa muutossa. Ne ikään kuin kuuluvat kalustoon vaikka en niitä tarvitse ja ne muistuttavat minua siitä mitä en fyysisesti niskavikaisena voi paljoa tehdä ja mitä en oikeastaan edes halua tehdä.
Miksi ihmisen täytyy harrastaa kaikkea sellaista mitä ei halua ja mihinkä ei tosiaan ilman kipua kykene? Miksi itse ommellut vatteet ovat hienempia kuin kapasta ostetut? Tai jos rehellisiä ollaan, niin itse ommellut vaatteet todistaisivat maailmalle kuinka ahkera pikkuvaimo se tässä mennä jolkottaa lapsen kanssa hiekkalaatikolle itsetehdyssä unelmamekossa ja itse neulotussa villapaidassa. Tiedoksi vain, minä vihaan ompelua, sen yksinäisyyttä ja tylsyyttä, mutta rakastan sitä tunnetta kun ihmiset ihalevat aikaansaannoksia ja pitävät minua ahkerana ja lahjakkaana ihmisenä. Miksi pianon soitto tai korttien askartelu ei tuota minulle samanlaista tunnetta kuin itse tehdyt vaatteet (joita olen todellisuudessa tehnyt 2 kappaletta)? Niitä minä osaan tehdä ja niistä minä tykkään. Yhdenkään onnittelukortin tekoon ei ole vuodatettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Korttien tekeminen on hauskaa ja rentouttavaa, ei sillä siis voi ylpeillä mikä on hauskaa ja minkä jo osaa. Tarvitaan kunnon itsensä kieltämistä ja kärsimystä, jotta lopputuloksesta voi nauttia ja sen ompelu minulle tekee.
Kohta on aika heittää käsityölehdet pois ja tilata joku muu vuosikerta, vaikka joku auton korjaukseen liittyvä, yök!
Miksi ihmisen täytyy harrastaa kaikkea sellaista mitä ei halua ja mihinkä ei tosiaan ilman kipua kykene? Miksi itse ommellut vatteet ovat hienempia kuin kapasta ostetut? Tai jos rehellisiä ollaan, niin itse ommellut vaatteet todistaisivat maailmalle kuinka ahkera pikkuvaimo se tässä mennä jolkottaa lapsen kanssa hiekkalaatikolle itsetehdyssä unelmamekossa ja itse neulotussa villapaidassa. Tiedoksi vain, minä vihaan ompelua, sen yksinäisyyttä ja tylsyyttä, mutta rakastan sitä tunnetta kun ihmiset ihalevat aikaansaannoksia ja pitävät minua ahkerana ja lahjakkaana ihmisenä. Miksi pianon soitto tai korttien askartelu ei tuota minulle samanlaista tunnetta kuin itse tehdyt vaatteet (joita olen todellisuudessa tehnyt 2 kappaletta)? Niitä minä osaan tehdä ja niistä minä tykkään. Yhdenkään onnittelukortin tekoon ei ole vuodatettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Korttien tekeminen on hauskaa ja rentouttavaa, ei sillä siis voi ylpeillä mikä on hauskaa ja minkä jo osaa. Tarvitaan kunnon itsensä kieltämistä ja kärsimystä, jotta lopputuloksesta voi nauttia ja sen ompelu minulle tekee.
Kohta on aika heittää käsityölehdet pois ja tilata joku muu vuosikerta, vaikka joku auton korjaukseen liittyvä, yök!
torstaina, kesäkuuta 29, 2006
Joka hetki uudet haasteet
Vielä viisi minuuttia sitten tuskailin, että mitä sitä seuraavaksi kirjoittaisi vai kirjoittaisiko ollenkaan. Mutta nyt tiedän. Mies on nukuttamassa lastamme ja minulla on päivän ensimmäinen oma hetki. (Niille tiedoksi, jotka ihmettelevät kellon aikaa: Blogini on ihan muussa kuin Suomen ajassa. Kello on nyt 20:30)
Mies on siis nukuttamassa lastamme tai toisin sanoen lukee kirjaa lastenhuoneen oven vieressä, sillä lapsellamme on tällä hetkellä jonkin sortin yksin jäämis kammo. Lapsemme vain pyörii ja hyörii sängyssään. Minä käyn jo miehelle sanomassa, että kyllä lasta pitää välillä myös tiukasti komentaa rauhoittumaan. Samalla hetkellä sängystä nousee pystytukka, jalat ja kädet. Lapsi on pyörinyt itsensä toisin päin eli jalat ovat tyynyn puolella. Seuraavaksi alkaa haasteellisin osuus. Meitä molempia, siis miestäni ja minua, alkaa naurattaa aivan hillittömästi. Mieheni säntää olohuoneeseen hekottamaan ja samaan aikaan minun pitäisi käydä rauhassa peittelemässä lapsi uudelleen. Nauran lapsen sängyn vieressä ja puren huultani samaan aikaan. Lopputulos on melko hyvä. Saan lapsen peiteltyä ja suukotettua. Hän ei tunnu välittävän naurupyrähdyksistäni. Nyt vain odotellaan, jospa kullannuppumme viimein nukahtaisi ja minä pääsisin jatkamaan tiskaamista. Elämän haasteeliset ja samalla suloiset hetket yllättävät ja se on ihanaa!!!
Mies on siis nukuttamassa lastamme tai toisin sanoen lukee kirjaa lastenhuoneen oven vieressä, sillä lapsellamme on tällä hetkellä jonkin sortin yksin jäämis kammo. Lapsemme vain pyörii ja hyörii sängyssään. Minä käyn jo miehelle sanomassa, että kyllä lasta pitää välillä myös tiukasti komentaa rauhoittumaan. Samalla hetkellä sängystä nousee pystytukka, jalat ja kädet. Lapsi on pyörinyt itsensä toisin päin eli jalat ovat tyynyn puolella. Seuraavaksi alkaa haasteellisin osuus. Meitä molempia, siis miestäni ja minua, alkaa naurattaa aivan hillittömästi. Mieheni säntää olohuoneeseen hekottamaan ja samaan aikaan minun pitäisi käydä rauhassa peittelemässä lapsi uudelleen. Nauran lapsen sängyn vieressä ja puren huultani samaan aikaan. Lopputulos on melko hyvä. Saan lapsen peiteltyä ja suukotettua. Hän ei tunnu välittävän naurupyrähdyksistäni. Nyt vain odotellaan, jospa kullannuppumme viimein nukahtaisi ja minä pääsisin jatkamaan tiskaamista. Elämän haasteeliset ja samalla suloiset hetket yllättävät ja se on ihanaa!!!
torstaina, kesäkuuta 22, 2006
Ratkaisematon yhtälö
Vuodessa on 52 viikonloppua. Siis näin äkkiseltään ajateltuna aika monta. mutta mutta... Minulla on ongelma. Viikonloput eivät meinaa riittää kyläilyihin, joita vuoden aikana täytyy suorittaa, ennen kuin koko homma alkaa taas alusta. Tässäpä siis ongelmani numerollisesti esitettynä:
10 omat vanhemmat
10 miehen vanhemmat
4 mummi
4 miehen mummi
6 ystäväpariskunta
5 kummilapsi perheineen
2 lapsen kummi
4 kummilapsi
1 kummilapsi
2 täti
5 sekalaisia ystäviä ja tuttavia
1 mies työmatkalla
= 54 viikonloppua tai vaikka hieman yhdisteltynä 45 viikonloppua. Apua!
Kyläilyn suorittaminen ja ahdistus johtuvat ehkä vääristyneestä kiltteydestä. Kylään mennessä minä olen ihana ja seurallinen. Kun pois lähtiessä meille sanotaan, että "kiva kun tulisitte useammin kun niin harvoin käytte", minä nään jo punaista. Tiedän, että monesti ihmiset tarkoittavat hyvää ja ovat mielissään vierailustamme. Joskus toivoisin, että he näkisivät ajatukseni joita en saa sanottua kuten: Myös meille saa soittaa ja kysellä kuulumisia, meilläkin saa tulla käymään, minä en jaksa pitää maailmaa pystyssä ja huolehtia kaikesta, haluan vapaan viikonlopun... On hassua, että monesti jo ennen kylään menoa mietin, että kun saamme tämän kerran suoritettua, niin seuraava kerta odottaa taas oven takana. Kiirettä pitää.
Tiedän, että tässä ei ole mitään järkeä. Tämän viikon alussa sain mieheni loistavalle tuulelle, kun mietin juhannussuunnitelmien lomassa jo kauhulla joulua. Haluankin tässä sanoa ääneen sen, mitä en oikeasti uskalla tosi tilanteessa sanoa: Minä haluan viettää jouluaaton omassa kodissa. Tuntuupa se yksinkertaiselta noin kirjoitettuna. Tässä on puoli vuotta aikaa harjoitella lausetta ääneen. Epäilen kuitenkin omaa henkistä kasvuani ja taas vain inhoan joulua, paikasta toiseen juoksemista ja muiden toiveiden toteuttamista. Pitäisi varmaan osalistua jollekin kurssille, kunhan vaan tietäisi mille ja minne.
Ehkä asia onkin niin, että viikonloppuja on vuodessa aivan riittävästi. Ratkaisemattomaksi yhtälöksi ainakin vielä jää liika ja vääränlainen kiltteyteni. Tätä samaa taitaa potea moni muu, mutta monet ovat myös parantuneet. Kunhan joku kertoisi miten sanotaan kuuluvasti MINÄ HALUAN... MINUSTA TUNTUU...vaikeita suomenkielen sanoja.
10 omat vanhemmat
10 miehen vanhemmat
4 mummi
4 miehen mummi
6 ystäväpariskunta
5 kummilapsi perheineen
2 lapsen kummi
4 kummilapsi
1 kummilapsi
2 täti
5 sekalaisia ystäviä ja tuttavia
1 mies työmatkalla
= 54 viikonloppua tai vaikka hieman yhdisteltynä 45 viikonloppua. Apua!
Kyläilyn suorittaminen ja ahdistus johtuvat ehkä vääristyneestä kiltteydestä. Kylään mennessä minä olen ihana ja seurallinen. Kun pois lähtiessä meille sanotaan, että "kiva kun tulisitte useammin kun niin harvoin käytte", minä nään jo punaista. Tiedän, että monesti ihmiset tarkoittavat hyvää ja ovat mielissään vierailustamme. Joskus toivoisin, että he näkisivät ajatukseni joita en saa sanottua kuten: Myös meille saa soittaa ja kysellä kuulumisia, meilläkin saa tulla käymään, minä en jaksa pitää maailmaa pystyssä ja huolehtia kaikesta, haluan vapaan viikonlopun... On hassua, että monesti jo ennen kylään menoa mietin, että kun saamme tämän kerran suoritettua, niin seuraava kerta odottaa taas oven takana. Kiirettä pitää.
Tiedän, että tässä ei ole mitään järkeä. Tämän viikon alussa sain mieheni loistavalle tuulelle, kun mietin juhannussuunnitelmien lomassa jo kauhulla joulua. Haluankin tässä sanoa ääneen sen, mitä en oikeasti uskalla tosi tilanteessa sanoa: Minä haluan viettää jouluaaton omassa kodissa. Tuntuupa se yksinkertaiselta noin kirjoitettuna. Tässä on puoli vuotta aikaa harjoitella lausetta ääneen. Epäilen kuitenkin omaa henkistä kasvuani ja taas vain inhoan joulua, paikasta toiseen juoksemista ja muiden toiveiden toteuttamista. Pitäisi varmaan osalistua jollekin kurssille, kunhan vaan tietäisi mille ja minne.
Ehkä asia onkin niin, että viikonloppuja on vuodessa aivan riittävästi. Ratkaisemattomaksi yhtälöksi ainakin vielä jää liika ja vääränlainen kiltteyteni. Tätä samaa taitaa potea moni muu, mutta monet ovat myös parantuneet. Kunhan joku kertoisi miten sanotaan kuuluvasti MINÄ HALUAN... MINUSTA TUNTUU...vaikeita suomenkielen sanoja.
lauantaina, kesäkuuta 17, 2006
Vastaan haasteeseen: tarinakyhäelmä
Haasteen antajana Nanne. Tarkoituksena siteerata haasteen antajaa ja kolmea muuta, ja saada kokoon tarina :-)
Ihana kesän tulo!
Ikivanha omenapuu kukkii ja näyttää aivan ihanalta. Tuijotan pihapuuta ja totean, että siihen saisi hyvin keinun.
Skoolataan, skoolataan.
Lauseet ovat peräisin blogeista salanimi&salanimi, Adoptiomatka ja Joutilas, joutilas
Ihana kesän tulo!
Ikivanha omenapuu kukkii ja näyttää aivan ihanalta. Tuijotan pihapuuta ja totean, että siihen saisi hyvin keinun.
Skoolataan, skoolataan.
Lauseet ovat peräisin blogeista salanimi&salanimi, Adoptiomatka ja Joutilas, joutilas
torstaina, toukokuuta 18, 2006
Ensimmäinen äitienpäiväni
Viime sunnuntaina oli ensimmäinen äitienpäiväni. Minusta tuli äiti viime kesänä, kun haimme pienokaisemme kaukaa kauniista ja ystävällisestä maasta.
Viime viikon alkuun mennessä olin jo moneen otteeseen ehtinyt miettiä millaisen äitienpäivän haluaisin viettää. Olin varma, että tällä kertaa en halua tehdä äiti ja anoppi -kierrosta, sillä kyseessähän on minun ensimmäinen äitienpäivä. Muilla niitä on ollut kymmeniä. Äitienpäivän lähestyessä kihisin melkein raivosta, kun mitään ihmeellistä ei ollutkaan tiedossa. En halunnut lähteä ruuhkaiseen ravintolaan syömään eikä muitakaan ideoita singahdellut ilmoille. Viimein perjantaina päätin, että mennään sittenkin äiti ja anoppi -kierrokselle, mikä oli oikein hieno juttu. Heidän ensimmäinen äitienpäivä isovanhempana. Kuinka ylpeitä ja iloisia he ovatkaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Olen niin onnellinen lapsemme puolesta. Hänellä on suuri joukko turvallisia aikuisia ja meillä lastenhoitoapua ja seuraa.
Ja niin kuin monesti käy... Kaiken hössötyksen ja suurten luulojen ja odotuksen jälkeen olin äitienpäivänä kaikkein onnellisin, kun lapsemme tepasteli paljan jaloin pitkin olohuoneen lattiaa luokseni ja sain halata ja suukotella häntä. Jopa minäkin istuin kyynel silmäkulmassa ihmettelemässä tuota ihanuutta, joka on meille lahjaksi ja lainaksi annettu.
Viime viikon alkuun mennessä olin jo moneen otteeseen ehtinyt miettiä millaisen äitienpäivän haluaisin viettää. Olin varma, että tällä kertaa en halua tehdä äiti ja anoppi -kierrosta, sillä kyseessähän on minun ensimmäinen äitienpäivä. Muilla niitä on ollut kymmeniä. Äitienpäivän lähestyessä kihisin melkein raivosta, kun mitään ihmeellistä ei ollutkaan tiedossa. En halunnut lähteä ruuhkaiseen ravintolaan syömään eikä muitakaan ideoita singahdellut ilmoille. Viimein perjantaina päätin, että mennään sittenkin äiti ja anoppi -kierrokselle, mikä oli oikein hieno juttu. Heidän ensimmäinen äitienpäivä isovanhempana. Kuinka ylpeitä ja iloisia he ovatkaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Olen niin onnellinen lapsemme puolesta. Hänellä on suuri joukko turvallisia aikuisia ja meillä lastenhoitoapua ja seuraa.
Ja niin kuin monesti käy... Kaiken hössötyksen ja suurten luulojen ja odotuksen jälkeen olin äitienpäivänä kaikkein onnellisin, kun lapsemme tepasteli paljan jaloin pitkin olohuoneen lattiaa luokseni ja sain halata ja suukotella häntä. Jopa minäkin istuin kyynel silmäkulmassa ihmettelemässä tuota ihanuutta, joka on meille lahjaksi ja lainaksi annettu.
keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006
Vinkatkaa vähän!
Ensin pieni kartoitus. On siis yksi pieni piha ja talo. Yksi pieni lapsi. Ja yksi vähän isompi koira. Sekä aviomies.
Selaillessani erilaisia keskustelupalstoja siellä esiintyy yksi mielenkiintoinen kysymys: Mitä mä tekisin kun kaikki paikat kiiltää? Tällaista kysyy moni kotiäiti. Ensiksi minä haluaisin huutaa: Hei missä te ottee?!?!? Ja heti perään: Miten sen teette?!?!?
Minä olen lähinnä kotiäitinä ollessa törmännyt ongelmaan missä työtä vain riittää ja riittää, mutta ei vaan huvita tehdä ja toisinaan en vain ehdi. Tällä viikolla aloitin maanantaina imuroinnin ja lattioiden pyyhkimisen kostealla. Sain siivottua lapseni kanssa jo eteisen ja hänen huoneensa. Eilen oli siivouksesta taukoa ja nyt huomaan, että maanantaisesta siivuoksesta ei ole enää mitään hyötä vaan on aloitettava uudelleen alusta. Siis tänään eli keskiviikkona on taas vuorossa eteinen, jossa pyörii maanantaisesta siivouksesta huolimatta hiekkaa, pölyä ja koirankarvoja. Haluan toistaa kysymyksen: Miten sen tette?!?!? Otan mielelläni neuvoja vastaan, joko oikeanlaisista ja tehokkaista siivoustekniikoista tai tavoista joilla osaan olla välittämättä siitä kaikesta epämääräisestä mikä pyörii lattialla.
Selaillessani erilaisia keskustelupalstoja siellä esiintyy yksi mielenkiintoinen kysymys: Mitä mä tekisin kun kaikki paikat kiiltää? Tällaista kysyy moni kotiäiti. Ensiksi minä haluaisin huutaa: Hei missä te ottee?!?!? Ja heti perään: Miten sen teette?!?!?
Minä olen lähinnä kotiäitinä ollessa törmännyt ongelmaan missä työtä vain riittää ja riittää, mutta ei vaan huvita tehdä ja toisinaan en vain ehdi. Tällä viikolla aloitin maanantaina imuroinnin ja lattioiden pyyhkimisen kostealla. Sain siivottua lapseni kanssa jo eteisen ja hänen huoneensa. Eilen oli siivouksesta taukoa ja nyt huomaan, että maanantaisesta siivuoksesta ei ole enää mitään hyötä vaan on aloitettava uudelleen alusta. Siis tänään eli keskiviikkona on taas vuorossa eteinen, jossa pyörii maanantaisesta siivouksesta huolimatta hiekkaa, pölyä ja koirankarvoja. Haluan toistaa kysymyksen: Miten sen tette?!?!? Otan mielelläni neuvoja vastaan, joko oikeanlaisista ja tehokkaista siivoustekniikoista tai tavoista joilla osaan olla välittämättä siitä kaikesta epämääräisestä mikä pyörii lattialla.
tiistaina, huhtikuuta 18, 2006
Oma pieni piha
Minun olisi joka kerta, kun pihasta tulee puhetta, hyvä kirjoittaa itselleni silmien eteen isoilla kirjaimilla: OMA. Siis minun ihan ikiOMA. Siis saan ihan itse päättää mitä OMAssa pihassani kasvaa vai kasvaako mitään.
Tämä on ensimmäinen kevät ja kesä, kun minulla on OMA pieni piha. Jo kuukausi sitten kuljin ärsyyntyneenä ympäri taloa ja mietin miten en millään haluaisi perunamaata enkä porkkanamaata saatikka sitten tilaa avomaankurkulle tai ruohosipulille, jota en voi sietää. En voinut ymmärtää, enkä ymmärrä vieläkään, kuka minut pakottaa istuttamaan kaikkia noita hyödyllisiä kasveja, joita voi sitten syksyllä iloisin mielin maistella ja viedä tietenkin naapuriinkin maisteltavaksi. Kuitenkin pitkään tuntui siltä, että pakko on! Siis pakko kasvattaa, kuokkia, nyppiä ja ennen kaikkea pakko tuntea iloa omista aikaansaannoksista. Kiltti, miellyttävä ja aina sopuisa minäni ajatteli, että nyt pitää näyttää kaikille kuinka ahkera ja hyvä OMAn pihan omistaja tässä on. Kiusallinen ääni sisälläni vakuutti minut, että jos ensi syksynä ei syödä oman sadon tuotteita, niin ystävyyssuhteet menevät poikki ja äitikään ei soita enää ikinä. Mutta, mutta...
Hoettuani pitkän aikaa sanaa OMA ja tutkittuani sisäisiä tuntojani, tulin vapauttavaan lopputulokseen. OMAlla pihalla saa kasvaa sitä mitä MINÄ haluan, sillä sehän on minun OMA. Kohta on aika ihmetellä miten auringonkukkia kasvatetaan, sillä niitä minä kylvän OMAan pihaani. Ensi syksynä meillä on maljakossa auringonkukkia ja toivottavasti pöydän ympärillä istuvat hyvät ystävät syömässä kaupan kurkkua ja perunaa.
Tämä on ensimmäinen kevät ja kesä, kun minulla on OMA pieni piha. Jo kuukausi sitten kuljin ärsyyntyneenä ympäri taloa ja mietin miten en millään haluaisi perunamaata enkä porkkanamaata saatikka sitten tilaa avomaankurkulle tai ruohosipulille, jota en voi sietää. En voinut ymmärtää, enkä ymmärrä vieläkään, kuka minut pakottaa istuttamaan kaikkia noita hyödyllisiä kasveja, joita voi sitten syksyllä iloisin mielin maistella ja viedä tietenkin naapuriinkin maisteltavaksi. Kuitenkin pitkään tuntui siltä, että pakko on! Siis pakko kasvattaa, kuokkia, nyppiä ja ennen kaikkea pakko tuntea iloa omista aikaansaannoksista. Kiltti, miellyttävä ja aina sopuisa minäni ajatteli, että nyt pitää näyttää kaikille kuinka ahkera ja hyvä OMAn pihan omistaja tässä on. Kiusallinen ääni sisälläni vakuutti minut, että jos ensi syksynä ei syödä oman sadon tuotteita, niin ystävyyssuhteet menevät poikki ja äitikään ei soita enää ikinä. Mutta, mutta...
Hoettuani pitkän aikaa sanaa OMA ja tutkittuani sisäisiä tuntojani, tulin vapauttavaan lopputulokseen. OMAlla pihalla saa kasvaa sitä mitä MINÄ haluan, sillä sehän on minun OMA. Kohta on aika ihmetellä miten auringonkukkia kasvatetaan, sillä niitä minä kylvän OMAan pihaani. Ensi syksynä meillä on maljakossa auringonkukkia ja toivottavasti pöydän ympärillä istuvat hyvät ystävät syömässä kaupan kurkkua ja perunaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)