Kaikki on tässä. Lähellä kaikki rakkaat.
Lapset, mies, talo, koira ja vähän jotain muuta yhdentekevää rompetta. Miksi se ei riitä? Miksi ei riitä nykyhetki? Miksi on niin vaikea pysähtyä tähän hetkeen? Miksi on niin vaikea vastaanottaa onnea halauksien, raivareiden, hymyjen ja kuravaatteiden muodossa? Miksi?
Tuntuu, että elämä on jossain muualla. Tuntuu siltä, että ruoho on todellakin vihreämpää aidan toisella puolella. Miksi?
En minä halua tätä. En siis halua tätä tunnetta, joka saa minut ihmettelemään ja odottamaan jotain muuta. En vain tiedä mitä odotan. Kyseessä ei taida olla perinteinen "sitten kun" -tauti. Minulla ei ole mitään ajatusta siitä milloin tai millä tavoin sen jonkun muun pitäisi alkaa.
Haluan nauttia tästä hetkestä. Haluan iloita lapsista. Haluan olla hyväntuulinen, pullantuoksuinen, kaunis, huoliteltu, leikkisä, siisti, jaksava, urheilullinen, kekseliäs hyvä äiti.
Miten sitä rimaa omalla kohdalla voi pudottaa alaspäin?
sunnuntaina, marraskuuta 02, 2008
tiistaina, lokakuuta 14, 2008
Valoa ja synkkyyttä
Meitä on vihdoin neljä!!!
Kuinka voikaan samaan aikaan elämään mahtua paljon iloa ja onnea sekä samalla alakuloisuutta ja väsymystä jopa riittämättömyyttä. Jonkin verran on puhuttu myös adoptiovanhempien jaksamisesta ja masennuksesta heti adoption jälkeen. Meillä on ainakin kaiken onnellisuuden keskellä vieraillut myös väsymys ja synkkyys. Millään ei viitsisi nousta ylös ja lähteä puistoon lasten kanssa. Edessä oleva päivä näyttää kasalta suuria kiviä joita pitää vetää reessä asfaltilla. Ilo on kaikonnut. Kun vihdoin me neljä olemme koossa eikä enää tarvitse jännittää ja odottaa, niin silloin on väsymisen hetki. Onneksi jo muutaman päivän ajan mieli on ollut kevyempi. Tuntuu huikaisevan ihanalta huomata, että iloitsen tästä päivästä, iloitsen kotiäitiydestä, enkä nipotakaan joka asiasta niin kuin väsyneenä tulee liian helposti tehtyä.
Ihanaa kun illat ovat jo hämäriä tai siis pimeitä. Täällä ainakin fiilistellään kynttilöillä ja mennään kohti valoa ja iloa!
Kuinka voikaan samaan aikaan elämään mahtua paljon iloa ja onnea sekä samalla alakuloisuutta ja väsymystä jopa riittämättömyyttä. Jonkin verran on puhuttu myös adoptiovanhempien jaksamisesta ja masennuksesta heti adoption jälkeen. Meillä on ainakin kaiken onnellisuuden keskellä vieraillut myös väsymys ja synkkyys. Millään ei viitsisi nousta ylös ja lähteä puistoon lasten kanssa. Edessä oleva päivä näyttää kasalta suuria kiviä joita pitää vetää reessä asfaltilla. Ilo on kaikonnut. Kun vihdoin me neljä olemme koossa eikä enää tarvitse jännittää ja odottaa, niin silloin on väsymisen hetki. Onneksi jo muutaman päivän ajan mieli on ollut kevyempi. Tuntuu huikaisevan ihanalta huomata, että iloitsen tästä päivästä, iloitsen kotiäitiydestä, enkä nipotakaan joka asiasta niin kuin väsyneenä tulee liian helposti tehtyä.
Ihanaa kun illat ovat jo hämäriä tai siis pimeitä. Täällä ainakin fiilistellään kynttilöillä ja mennään kohti valoa ja iloa!
perjantaina, toukokuuta 16, 2008
Odotusta
Odottaa, odottaa ja vielä vain odottaa
Siinä se oli lyhykäisyydessään, millaista on odottaa omaksi lapsia maailmalta.
Siinä se oli lyhykäisyydessään, millaista on odottaa omaksi lapsia maailmalta.
lauantaina, syyskuuta 08, 2007
Aikuinen vai ei?
Mitkä ovat aikuisen tuntomerkit?
Oma pankkitili tai auto? Paljon velkaa tai ammatti?
Olen antanut joskus kauan sitten itsellni kertoa, että koiran hankinta viimeistään katkaisee napanuoran omiin vanhempiin. Tämä tyttö ryhtyi tuumasta toimeen. Talosta löytyy yksi nelijalkainen hännänheiluttuja. Ei auttanut, napanuora on liian paksu, se ei katkennut. Auttaisikohan tähän kahden koiran omistaminen. Siihen en ole vielä uskaltanut ryhtyä. Yhtenä syynä järki ja toisena se liian paksu ja kestävä napanuora.
Seuraava ratkaisu on lapsi. Olen kokeillut sitäkin. Ei Auta!!! Tässä kohtaa uskallan kokeilla, jos vaikka kaksi lasta auttaa. Toivottavasti viimeistään vuoden päästä olemme tässä kokeilussa niin pitkällä, että tosiaan on kaksi lasta ihan kotona asti. Sen jälkeen saamme tieteellisesti pätevää todistusaineistoa napanuoran katkaisemiseen tarvittavista avuista.
Oma pankkitili tai auto? Paljon velkaa tai ammatti?
Olen antanut joskus kauan sitten itsellni kertoa, että koiran hankinta viimeistään katkaisee napanuoran omiin vanhempiin. Tämä tyttö ryhtyi tuumasta toimeen. Talosta löytyy yksi nelijalkainen hännänheiluttuja. Ei auttanut, napanuora on liian paksu, se ei katkennut. Auttaisikohan tähän kahden koiran omistaminen. Siihen en ole vielä uskaltanut ryhtyä. Yhtenä syynä järki ja toisena se liian paksu ja kestävä napanuora.
Seuraava ratkaisu on lapsi. Olen kokeillut sitäkin. Ei Auta!!! Tässä kohtaa uskallan kokeilla, jos vaikka kaksi lasta auttaa. Toivottavasti viimeistään vuoden päästä olemme tässä kokeilussa niin pitkällä, että tosiaan on kaksi lasta ihan kotona asti. Sen jälkeen saamme tieteellisesti pätevää todistusaineistoa napanuoran katkaisemiseen tarvittavista avuista.
perjantaina, kesäkuuta 29, 2007
Toinen Odotus
Me ollaan viimeinkin odotuksen viimeisessä vaiheessa (toisin hyvin alussa). Seuraavaksi sitten soi puhelin ja meille kerrotaan kenet saamme lähteä hakemaan kotiin rakkaaksi lapseksemme.
Ensimmäisellä kerralla jokainen odotuksen vaihe oli tuskainen. Neuvontakertojen välitkin olivat olevinaan pidempia kuin mikään sietokykyni. Toisella kerralla neuvonta meni siinä vaippojen vaihdon sivussa. Toisella kerralla ennätyspitkä lupajono meni hiekkalaatikon reunalla istuessa. Vähän niin kuin istuttaisiin junassa, joka on lopulta perillä. Siksi tässä voi hiukan rentoutua ja vaikka lukea kirjaa :-)
Mutta nyt alkaa tuntua pahalta. Minä kyllä suunnittelin, että tämä viimeisen vaiheen odotuskin menee toisella vähän siinä sivussa. EI SE VAAN MENE!!! Meidän toinen rakas lapsonen on siellä maailmalla ja me haluamme hänet kotiin. Kyllä, meillä on jo yksi rakas lapsi kotona, mutta kumpikaan ei korvaa toista. Siksi mielessä pyörii koko ajan kysymys: KOSKA PÄÄSTÄÄN MATKAAN?!?!?!?
Ensimmäisellä kerralla jokainen odotuksen vaihe oli tuskainen. Neuvontakertojen välitkin olivat olevinaan pidempia kuin mikään sietokykyni. Toisella kerralla neuvonta meni siinä vaippojen vaihdon sivussa. Toisella kerralla ennätyspitkä lupajono meni hiekkalaatikon reunalla istuessa. Vähän niin kuin istuttaisiin junassa, joka on lopulta perillä. Siksi tässä voi hiukan rentoutua ja vaikka lukea kirjaa :-)
Mutta nyt alkaa tuntua pahalta. Minä kyllä suunnittelin, että tämä viimeisen vaiheen odotuskin menee toisella vähän siinä sivussa. EI SE VAAN MENE!!! Meidän toinen rakas lapsonen on siellä maailmalla ja me haluamme hänet kotiin. Kyllä, meillä on jo yksi rakas lapsi kotona, mutta kumpikaan ei korvaa toista. Siksi mielessä pyörii koko ajan kysymys: KOSKA PÄÄSTÄÄN MATKAAN?!?!?!?
keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007
Ladalla pääsee
Minun lapsuuden perheellä oli aina autona Lada. Ensin punainen, sitten sininen ja valkoinen. Niillä pääsi näppärästi ja luoettavasti paikasta toiseen.
Väitän, että autona tuo uskollinen Ladamme ei saanut muilta ansaitsemaansa arvostusta. Sitä pilkattiin ja sitä vähäteltiin. Kuitenkin uskollinen Ladamme näkyi useimmiten koulun luona ja kyytiin mahtui aina muitakin kuin minä. Monet ystäväni pääsivät kotiinsa nopeasti Ladamme kyydissä. Ystäni isän mersu puuttui usein paikalta, kun oli kyse harrastuksiin viemisistä tai kaupassa käymisestä. Mutta meidän Lada se jaksoi. Kiitos iskän, joka piti niistä hyvää huolta ja jaksoi meitä aina kuljettaan kouluun ja harrastuksiin.
Ladat ovat jääneet jo unholaan, mutta isäni pitää edelleen huolen siitä, että voimme ajaa melko iäkkäillä autoilla. Kierrätys ja pitkäikäisyys kunniaan myös tavaroissa!!!
Väitän, että autona tuo uskollinen Ladamme ei saanut muilta ansaitsemaansa arvostusta. Sitä pilkattiin ja sitä vähäteltiin. Kuitenkin uskollinen Ladamme näkyi useimmiten koulun luona ja kyytiin mahtui aina muitakin kuin minä. Monet ystäväni pääsivät kotiinsa nopeasti Ladamme kyydissä. Ystäni isän mersu puuttui usein paikalta, kun oli kyse harrastuksiin viemisistä tai kaupassa käymisestä. Mutta meidän Lada se jaksoi. Kiitos iskän, joka piti niistä hyvää huolta ja jaksoi meitä aina kuljettaan kouluun ja harrastuksiin.
Ladat ovat jääneet jo unholaan, mutta isäni pitää edelleen huolen siitä, että voimme ajaa melko iäkkäillä autoilla. Kierrätys ja pitkäikäisyys kunniaan myös tavaroissa!!!
tiistaina, toukokuuta 29, 2007
yllättävä reaktio
Monet ystäväni ja tuttavani ovat raskaana. Vauvoja on seuraavan yhdeksän kuukauden aikana syntymässä tuttuihin perheisiin ainakin seitsemän. Olen iloinen ja onnellinen heidän kaikkien puolestaan. He saavat tutustua lapsiperheen niin ihanaan, vauhdikkaaseen ja välillä rasittavaan arkeen. Siis siihen samaan, mitä mekin olemme eläneet niin kauan, että äitienpäivää ja isänpäivää on vietetty jo muutaman kerran.
Yllättävää on se, että minua ärsyttää heidän kasvavat vatsansa. Ei siksi, että itse sitä välttämättä haluaisin. Väitän, että sitä en kaipaa. Kasvavassa vatsassa kaipaan sitä, että ihmiset osaavat ja muistavat aktiivisemmin kysellä kuulumisia vauvan odotuksen tiimoilta. Hiekkalaatikolla seistessä ihmeiset muistavat kysyä isovatsaisten kuulumisia, mutta minä ja pitkä odotukseni monesti unohtuvat. En tietenkään suutu ihmisille siitä, että he eivät muista. Tietenkään se ei aina tule heidän mieleensä, sillä minä olen melko hoikka vaikka tätä seuraavaa odotusta on takana jo kohta vuoden verran.
Toisaalta, aivan ihania on ne hetket kun pääsen "sisäpiiriin" ja minulta kysytään: "Mitä teidän odotukseen kuuluu?" Taas pääsen vastaamaan, että odotellaan ja hiljaa hyvä tulee. Samalla iloitsen siitä, että joku muisti, että minä ja perheeni todella odotamme lasta perheeseemme. Olen onnellinen, että tämä joku ei hämmästy, kun pienellä varoitusajalla meidät näkeekin kaupassa neljänä kolmen sijaan :-)
Yllättävää on se, että minua ärsyttää heidän kasvavat vatsansa. Ei siksi, että itse sitä välttämättä haluaisin. Väitän, että sitä en kaipaa. Kasvavassa vatsassa kaipaan sitä, että ihmiset osaavat ja muistavat aktiivisemmin kysellä kuulumisia vauvan odotuksen tiimoilta. Hiekkalaatikolla seistessä ihmeiset muistavat kysyä isovatsaisten kuulumisia, mutta minä ja pitkä odotukseni monesti unohtuvat. En tietenkään suutu ihmisille siitä, että he eivät muista. Tietenkään se ei aina tule heidän mieleensä, sillä minä olen melko hoikka vaikka tätä seuraavaa odotusta on takana jo kohta vuoden verran.
Toisaalta, aivan ihania on ne hetket kun pääsen "sisäpiiriin" ja minulta kysytään: "Mitä teidän odotukseen kuuluu?" Taas pääsen vastaamaan, että odotellaan ja hiljaa hyvä tulee. Samalla iloitsen siitä, että joku muisti, että minä ja perheeni todella odotamme lasta perheeseemme. Olen onnellinen, että tämä joku ei hämmästy, kun pienellä varoitusajalla meidät näkeekin kaupassa neljänä kolmen sijaan :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)